Näkökulma Tappajasusista

Vuonna 1927, 46 vuotta Varsinais-Suomen susisurmien jälkeen, fil. maisteri Elin Munsterhjelm (1880-1964) kirjoitti Uuden Auran, Kotoa ja ulkoa -liitteessä kuvauksen sudesta, jonka uskottiin olevan syypää lastensurmiin. Musterhjelm kertoi hyvin suuresta sudesta, joka nähtiin usein kylän yhteisessä metsässä, "Isosmetässä", Mynämäellä. Suden nähtiin liikuskelevan siellä jo pidemmän aikaa, eikä peto koskaan yrittänyt koskea siellä olevaan karjaan. Tätä sutta pidettiin kuitenkin syypäänä Vihtamäen Hakalan torpan pikku Annan ja monen muun mynämäkeläisen lapsen surkeaan kuolemaan. Musterhjelm oletti myös, että tämä susi oli juuri se, jonka Matts Hillberg ampui myöhemmin*.

* Uusi Aura 6.11.1927. Kotoa ja ulkoa - liite. Musterhjelm, Elin.

Vuonna 1979 Seura-lehden toimittaja Hannu Holvas etsintäkuulutti ammutun naarassuden taljan, jonka sudenmetsästyksen johtaja majuri Raimund Thuring lahjoitti  alkuvuonna 1882 Oscar Norrmenille. Toimittaja piti päässyyllisenä lastensurmiin susiparin naarassutta ja halusi siitä syystä selvittää, oliko susi mahdollisesti oikea susi vai koiran ja suden risteytys. Etsintäkuulutus ei kuitenkaan tuottanut tulosta, sillä talja ei koskaan löytynyt. Sitten vuonna 1981 toimittaja jäljitti susiparin urossutta Turkuun, jossa peto oli edelleen täytettynä. Turun biologisen museon entinen konservaattori Teppo Terä antoi siitä tuolloin seuraavan lausunnon: Täytetty susi on kuollessaan painanut 47-50 kiloa ja on siis ollut erittäin suuri yksilö. Koon perusteella se on uros ja täysikasvuinen. Karvoituksen ja hampaiston laadusta voidaan päätellä, että eläin on ollut hyväkuntoinen. Sen sijaan täyttäjä ei ole hallinnut työtään: jalat ovat tulleet liian lyhyiksi ja ne on sijoitettu vääriin paikkoihin. Jos eläin olisi täytetty oikein, se olisi hieman korkeampi ja lyhyempi. Eläin on kuitenkin todella suuri, kun otetaan huomioon, että hyväkuntoisenakin susi on aina laiha, päinvastoin kuin useimmat kotikoirat. Samassa yhteydessä Katedraalikoulun luonnontieteiden lehtori Henrik Wrede ja Holvas totesivat todisteiden perusteella suden samaksi, josta turkulainen valokuvaaja Johan Reinberg otti kabinettikuvat vuonna 1882*.

* Seura 1981, 5

Tutkimukseni mukaan, pidän Varsinais-Suomen lastensurmien pääsyyllisinä kolmea sutta. 21 surmatapausta olivat mielestäni susiparin aiheuttamia ja yksi Paimion alueen tappajasuden. Susiparista uros osallistui suurimpaan osaan surmista ja pedon toimintatapa oli samankaltainen koko surmasarjan ajan. Se hyökkäsi nopeasti ja vei uhrin mennessään metsään, jossa se sitten söi tämän yhdessä naaraan kanssa. Tätä seikkaa tukee se, että uros oli isompi ja voimakkaampi kuin sen naaraspuoliso, kuten Godenhjelmin kirjoituksesta sekä sanomalehtien palstoilta käy ilmi. On varsin ilmeistä, että  uros, kokonsa ja kuntonsa puolesta pystyi kantamaan jopa 10-vuotiaita lapsia pitkiäkin matkoja, joten se sopii Varsinais-Suomen tappajasuden profiiliin paremmin kuin sen pienempi kokoisempi naaraspuoliso. Tämän lisäksi uroksen tuntomerkit täsmäävät sanomalehtien silminnäkijähavaintojen kanssa, yhtä surmatapausta ja sieppausyritystä lukuun ottamatta*. Savonin surmatapauksen (nro 17) silminnäkijän havainto "täplikkäästä sudesta" mainitaan kuitenkin Uno Godenhjelmin kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneessä kirjassa, ei lehtikirjoituksessa**. Lisäksi Munsterhjelmin alle viisikymmentä vuotta vanha kuvaus, sekä Seura-lehden vuonna 1981 teettämä tutkimus täytetystä susiparin uroksesta, tukee tätä teoriaa.

* Sanomia Turusta 89 5.8.1880, 2.

** Godenhjelm 1981, 8.

Kolmas tappajasusi, jota Seura-lehti piti ensin vuoden 1979 reportaasissa tappajasusiparin urospuolisona, löytyi Helsingin Eläinmuseosta. Seuran mukaan kyseinen susi oli peräisin samoilta ajoilta, kun Varsinais-Suomen lastensurmat tapahtuivat. Tämän todistaa oikeaksi Museoviraston kotisivuilta löytyvät tiedot samasta sudesta. Tiedon mukaan kysymyksessä on kuitenkin naarassusi, joka on täytetty vuonna 1882. Olen kahteen kertaan eri yhteyksissä törmännyt kyseiseen suteen, ja kokonsa puolesta se ei ainakaan sovi varsinaiseksi tappajasudeksi. Se ei olisi jaksanut kantaa lähes 10-vuotiaita lapsia mukanaan. Lisäksi kyseinen eläin on todettu nuoreksi sudeksi, eikä metsästyskertomuksissa mainituksi suureksi ja vanhaksi urokseksi. Ja mikä tärkeintä, se on naaras eikä uros, kuten lehti väitti vuonna 1979. Väitteen lehti kuitenkin korjasi kaksi vuotta myöhemmin*. Tekemässäni susidokumentissa (2006) epäilin suden olleen susiparin penikka, joka olisi ammuttu myöhemmin susijahdeissa. Nyt olen kuitenkin alkanut epäillä tätä, sillä on olemassa toinen mahdollisuus sen alkuperästä. Kysymyksessä saattaa olla susi, joka surmasi Paimiossa 4-vuotiaan Ida Karolina Efrosynentyttären 6.10.1880. Tämän surmatapauksen olen määritellyt eri tapaukseksi kuin muut lastensurmat, sillä sen tekotapa poikkesi muista. Lisäksi tapahtumapaikka sijaitsi verraten kaukana muista surmista. Tämän lisäksi suden toimintamalli oli samankaltainen kuin Halikossa 22.10.1880 sattunut sieppausyritys. Tuolloin susi yritti viedä mukanaan 8-vuotiaan Ida Kustaantytär Laakson. Idan kertomuksen mukaan sama susi häiriköi paikkakunnalla myöhemminkin. Se kävi muun muassa koululaisia kuljettaneen reen kimppuun**. Suden ampui myöhemmin talvella 1881 Karl Nikolas Both (1860-1934). Sitten kreivi Armfelt vei ammutun suden taljan Helsinkiin, missä se täytettiin.

* Seura 1981, 5

** Sanomia Turusta 130 9.11.1880, 2 & Saura 1973.

Pohtiessani vielä päätelmääni kolmannen tappajasuden olemassaolosta, selvitin seitsemännen ja kahdeksannen surmatapauksen välimatkan toisiinsa, koska ne tapahtuivat perättäisinä päivinä. Tässä vaiheessa en lähtenyt mittaamaan sitä itse maastoon, vaan luotin Internetin Google maps -palveluun. Vaikka 1880-luvulla tieverkosto poikkesi paljon nykyisestä, ovat nykyiset tiet syntyneet ja rakentuneet maaseudulla kuitenkin pääosin entisten kärrypolkujen tilalle.  Lastensurmakuvauksissa kerrotaan, miten sudet usein tulivat tietä pitkin, ja veivät saaliin mukanaan metsään. Seitsemäs ja kahdeksas surmatapaus tapahtuivat 6.-7.10.1880. Välimatka tapausten välillä oli 86,6 km. Paimion tapauksessa susi repi ensin lampaan ja uhkasi täysikasvuisia ihmisiä. Vasta tämän jälkeen se hyökkäsi 4-vuotiaan Idan kimppuun. Tämän jälkeen susi jäi surmapaikalle aterioimaan eikä lapsen isän saapuessa hevin poistunut paikalta. Kahdeksannen surmatapauksen yhteydessä väkijoukko näki suden, kun se vei mukanaan 5-vuotiaan Serafinan. Tämä tapaus toisti muiden hyökkäysten kaavaa eikä poikennut niistä. Perättäisten päivien ja välimatkan sekä seitsemännen surmatapauksen suden käytöksen perusteella oletan, että Paimion susi oli eri susi kuin varsinaiset Varsinais-Suomen tappajasudet. Tätä teoriaa tukee myös Ida Laakson kertomus. Siksi tämä peto ansaitsee kolmannen tappajasuden tittelin.

Majuri Thuringin mainitsema, susiparin mukana kulkeneen penikan kohtalo, jää arvoitukseksi. Se kulki kahden viimeisen surmatapauksen yhteydessä susiparin mukana, mutta ei osallistunut hyökkäyksiin. Luston intendentti Leena Paaskosken mukaan (Leena Paaskoski, henkilökohtainen tiedonanto sähköpostitse 16.9.2016.) susiparin penikan arvellaan päätyneen Luonnontieteellisen keskusmuseon, Luomuksen kokoelmiin Helsinkiin. Luomuksen kokoelmissa on susi, jonka numerolappuun on kirjoitettu barnätare. Kukaan museossa ei vain tiedä, kuka sen on kirjoittanut ja millä perusteella.