TAPPAJASUSI ®

Olen ollut lapsuudestani saakka kiinnostunut susista. Sadut Punahilkasta ja Kolmesta pienestä porsaasta tutustuttivat minut susien maailmaan. Satujen sudet olivat salaperäisiä, jännittäviä ja viekkaita, usein ihmisiä ovelampia. Ne elivät metsässä, joka oli myös yksi minun lapsuuteni leikkipaikoista. Opettavaiset sadut jakoivat vanhempien ihmisten viisaita elämänohjeita lapsille, ymmärrettävässä muodossa. Saduissa piilee kuitenkin aina kaksinaismoralismia, sillä sutta pidetään yleisesti pahan vertauskuvana. Karmeudessaan näiden molempien satujen tarinat ovat kuitenkin lähellä totuutta. Ainakin jos niitä vertaa tekemääni tutkimukseen. Vuonna 1979 Seura-lehti julkaisi kolmiosaisen reportaasin Varsinais-Suomen lastensurmista. Reportaasin mukaan yksi ja ainoa naarassusi surmasi vuosina 1880-1881 22 lasta. Teksti teki minuun tuolloin lähtemättömän vaikutuksen, se oli lapsuuteni paras satu. Reportaasi ruokki mielikuvaa pelottavasta, kiehtovasta pedosta, mikä palautui mieleeni vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Aloitin oman susitutkimukseni vuonna 2003. Lähtökohtana tutkimukselle oli lapsuudesta tuttu Seura-lehden reportaasi.  Tutkimukseni aluksi selvitin, mistä reportaasissa oikein oli kysymys, ja kuinka tapahtumat olivat olleet mahdollista Suomessa. Otin yhteyttä reportaasin toimittajaan Hannu Holvakseen, ja ryhdyin tutkimaan asiaa. Matkustin toimittajalta saamani kartan innostamana niille samoille paikoille, joista reportaasissa kirjoitettiin. Kierrettyäni kaikki lastensurmapaikat, ja tutkittuani asiaa, tein vuonna 2006 aiheesta elokuvan Tappajasusi (2006). 

Vuonna 2012 perustin Tappajasusi-nettisivuston. Samana vuonna syntyi myös ajatus kirjasta, sillä halusin tutkia vielä kaiken sen materiaalin, joka minulla oli käytössäni elokuvaa tehdessäni, ja koostaa sen julkaistavaksi. Paneuduin entistä tiiviimmin tutkimukseen ja etsin lisää tietoa tapahtumista. Lisäksi pidin, ja pidän edelleen tärkeänä myös sitä, että nämä historialliset tapahtumat taltioidaan yksiin kansiin siten, kuin autenttiset silminnäkijät ovat ne sanomalehdille välittäneet. Julkaisin kirjan omakustanteena loppuvuonna 2016 ja se on luettavissa Kansalliskirjastossa Helsingissä.

Toukokuussa 2018 päätin sivuston päivityksen myötä tuoda kirjan tekstit aiheesta kiinnostuneiden luettaviksi. Tappajasusien tarina ei unohdu koskaan, ainakaan minun mielestäni.

1800-luvulla sudet olivat Suomessa totaalinen uhka maaseudulla, ja niiden hyökkäyksistä kotieläimiä, lapsia ja jopa aikuisia kohtaan raportoitiin lehdissä paljon. Kivennavan (1839-1850) ja Hämeen (1876-1877) susisurmat olivatkin esimakua tulevasta. Päädyin tutkimuksissani siihen, että Varsinais-Suomen lastensurmien tekijöinä oli kolme sutta: susiparin suuri uros ja vanha naaras surmasivat yhteensä 21 lasta ja Paimion alueen häirikkösusi yhden. Susiparin lisäksi saaliin jakoon osallistui joissakin tapauksissa myös muu lauma, sekä vuonna 1881 susipariskunnan penikka.  Joka tapauksessa susiparin taru päättyi alkuvuonna 1882 ja maamme susikanta hävitettiin sukupuuttoon. Lastensurmaajasudet tapettiin, mutta niiden tarina jäi elämään.

Varsinais-Suomen murhenäytelmät sekä "tappajasusien" kohtalo puhuttaa minua yhä. Lapsuuden mielikuva sudesta, pedosta joka vaani ja saalisti pikkulapsia elää voimakkaana. Tapahtumapaikat, vanhojen torppien pihapiirit, marjapensaat sekä aikalaisten kaivertamat muistomerkit luovat illuusion pelosta, minkä haluan kohdata aina uudelleen. Kokonaisuudessaan 1800-luvulla eläneet Suomen sudet edustavat minulle kaikessa karmeudessaan sitä susikuvaa, josta pidän, ja tulen aina pitämään. Surmapaikoilla on minulle suuri merkitys, koska aistin niissä vieläkin tapahtumien kulut ulkopuolisen tarkkailijan silmin. Mistä peto saapui ja missä se vaani uhriaan ennen kuin hyökkäsi sen kimppuun. Mielikuvat olivat niin voimakkaita, että tunsin suurta huumaa. Vanha tienpohja tai pelto, jolta perimätiedon mukaan löytyi lapsen sukka tai raaja, laittoi minut pohtimaan tapahtumia syvällisemmin. Mietin lasten viimeisiä epätoivon hetkiä sekä vanhempien turhautuneisuutta petoja kohtaan. Samalla mietin myös lapsen siepanneen suden reittiä, ja sitä, missä se tunsi lopulta olonsa turvalliseksi takaa-ajajiltaan, ja aloitti saaliinsa raatelemisen. Autenttisilla tapahtumapaikoilla koin visuaaliset mielikuvat tapahtumista selkeästi. Lapsuuden susikuva oli synkkä, eikä se ole siitä mihinkään muuttunut. Sudet edustavat minulle vapautta ja voimavaraa, joka ei ole sidottu mihinkään yhteiskunnan normeihin tai lakeihin. Ne ovat luonnollisesti, aina olleet petoja, ja tulevat olemaan.  Tämä on syytä muistaa, vaikka susien vaarallisuutta ihmisiä kohtaan nyky-yhteiskunnassa on turha provosoida enempää. Jos minua lapsena harmitti sadun susien julma kohtalo, voin tyytyväisenä todeta, että ihminen se on lopulta aina kaikista pahin peto. Peto, jolla on tarve ja halu hallita varsinkin eläinkunnan edustajia.